Olet täällä

Pinja kärsi äitinsä pelaamisesta

04.05.2020
Pinja Hiltunen oli äidilleen taloudenhoitaja, työkaveri, talousneuvoja ja terapeutti – kaikkea muuta paitsi tytär. Moni kärsii läheisensä liiallisesta pelaamisesta tai päihteiden käytöstä Suomessa.

Olin 8-vuotias, kun äitini pelasi kaupan tai huoltoaseman peliautomaatteja. Värikkäät koneet näyttivät kiehtovilta, ja sain itsekin niitä kokeilla. Pian kuitenkin huomasin äitini uppoutuvan pelaamiseen niin, että kaikki muu unohtui.

Olisi hävettänyt, jos joku tuttu olisi nähnyt meidät. En lähtenyt enää kauppareissuille mukaan.

Minulla ei ollut ketään kelle kertoa huolestani. Suvussa vaiettiin tiukasti ikävistä asioista. Stressaantuneelle äidille halusin olla näkymätön, jotten aiheuttaisi lisäharmia.

Sisäinen kuohuntani johti paniikkikohtauksiin, joista ensimmäisen sain 10-vuotiaana kesken matikan kokeen. Oli vaikea hengittää, ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle. Istuin sinnikkääsi kokeen loppuun, ja säntäsin sitten ulos.

Palautuspäivänä opettaja paasasi, miten joku ”idiootti” ei osannut edes yksinkertaisia yhteen- ja vähennyslaskuja. Se olin minä. Häpeä vain kasvoi.

Lähes päivittäisistä kohtauksista huolimatta selvitin peruskoulun kunnialla. Lukiossa hoidin kodin ja vanhempani pankkiasiat, koska tämä ei halunnut opetella verkkopankin käyttöä. Tilin tyhjentäminen kyllä onnistui.

Nälän sietämistä

Pelaamisen vuoksi meillä ei ollut aina rahaa ruokaan. Vinkit nälän sietämiseen löysin anoreksiaa ihannoivilta sivuilta. Laihduin ja leikkautin huonoon kuntoon menneet hiukseni. Opettajat kehuivat uutta tyyliäni.

Lopulta kerroin äidilleni tarvitsevani apua. Hän patisti minut tutun ravitsemusterapeutin puheille. Minulle ehdotettiin laitoshoitoa, mutta äitini sai vakuutettua hoitoväen, ettei se olisi minulle hyväksi. Äiti tarvitsi minua kotona.

Yläkoulussa yritin kertoa opettajille kotiongelmasta. Äitini toimi koulun siivoojana ja oli opettajille tuttu. Ehkä se oli syy, ettei minua uskottu.

Tilanne kärjistyi ja lopulta järjestettiin palaveri, johon äitini ja kuraattorikin osallistuivat. Jälleen äidin onnistui manipuloida minut kertomaan, että kyseessä oli vain väärinkäsitys. Harmitti, ettei asiaan pystytty puuttumaan.

Seuraavaksi yritin saada apua kirjoittamalla äidinkielen esseen siitä, mitä elämäni on: äiti vain pelaa ja minä vedän diapameja ja kipulääkkeitä pärjätäkseni. Palautuspäivänä opettaja kertoi aineeni olevan järkyttävä, eikä hän halua vastaavaa lukea enää koskaan.

Myöhemmin olen tajunnut, ettei opettajalla ollut välineitä keskustella asiasta.

Itsemurhayritys pahensi tilannetta

Vanhemman peliriippuvuudesta aiheutunut ahdistus ja vakavat parisuhdeongelmani johtivat minut 19-vuotiaana yrittämään itsemurhaa lääkkeillä. Sairaalassa äiti sai kuitenkin ylipuhuttua minut kertomaan, että kyseessä oli vain lääkkeistä aiheutunut nestehukka.

Vakuutin vanhemman painostuksesta tilanteen olevan hallinnassa, ja pääsin jo samana päivänä kotiin.

Itsemurhayritykseni vain pahensi peliongelmaa, koska tunnesyistä pelaava vanhempani pelasi pahaa oloaan pois. Hänen rahatarvettaan helpottaakseen aloitin osaaikatyön. Sekään ei riittänyt, vaan rahaa piti myös lainata ja ottaa pikavippejä.

Pysäyttävä kysymys

Lopulta soitin A-klinikalle saadakseni äidilleni apua. Minulle sanottiin, ettei täysi-ikäisille voi antaa hoitoa vastoin tahtoa. Mutta haluatko sinä sen sijaan tulla juttelemaan? hoitaja kysyi.

Kysymys oli minusta outo, koska kaikki ongelmammehan ratkeaisivat, jos pelaaminen loppuisi.

Jälkikäteen tajusin avun vastaanottamisen olleen yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Minulle hahmottui, miten molemminpuolinen läheisriippuvuus oli hallinnut koko elämääni.

Valmistuin kokiksi ja halusin jatkaa äitini vastustuksesta huolimatta kotitalousopettajaksi. Muutto Savonlinnaan ei ratkaissut ongelmia, vaikka äiti oli tuolloin A-klinikan avun piirissä. Päätökseni muuttaa oli kuulemma itsekäs teko. Hän soitti minulle jopa 72 kertaa päivässä ja matkusti luokseni, jos ei saanut minua kiinni.

Ensimmäisenä opiskeluvuonna yliopistolla palasin joka viikonlopuksi kotikaupunkiin tehdäkseni siivoustöitä. Palkan lisäksi annoin osan opintotuesta ja -lainastani äidille lainanmaksuja varten. Opin tulemaan toimeen hyvin vähällä. Ravinnoksi riitti pakettinuudelit.

Irti vanhemmasta

Puolessa vuodessa tunsin polttaneeni itseni loppuun ja harkitsin opintojen lopettamista. Joululomalla tulin järkiini ja päätin jatkaa opintoja. Jätin siivoustyöt. Tuin vanhempaani menemään kuntoutuspsykoterapiaan, jossa itsekin olin aiemmin käynyt.

Olen nyt aloittanut viimeisen opiskeluvuoteni yliopistolla. Välit äitiini ovat paranemaan päin. Haluaisin tutustua häneen ihmisenä ilman peliriippuvuutta.

Vasta Pelirajat´on-koulutuksesta olen tutustunut vertaistukeen. Olen ymmärtänyt, että usein läheiset hakevat apua vasta kun peliriippuvainen on jo kuntoutunut. Vyyhtiä voi purkaa ajoissa hakemalla itselleenkin apua. Olen myös oivaltanut, että antamalla itselleni luvan olla vihainen saan kiukun lopulta laantumaan.

Itselleni toimi parhaiten A-klinikan tuki ja terapiajakso. On tärkeää, että kuka vain voi ottaa peliongelman puheeksi, jos epäilee sitä toisella. Hyvähän se on, jos epäily osoittautuu vääräksi. Paljon pahempaa on, jos ongelmaan ei puututa.

Viime aikoina olen huomannut, ettei elämä olekaan niin kauheaa. Nyt voin ostaa vaikka pihalle kukan. Aiemmin kaikki rahat piti antaa äidille tai pistää säästöön retkahduksen varalle.

Teksti: Marjo Tiirikka, Kuvat: Johanna Kokkola

Artikkeli on julkaistu aiemmin EHYT Teema 15 -lehdessä

 
X
CAPTCHA
Vahvista, että olet oikea käyttäjä, etkä botti
6 + 5 =
Ratkaise tämä pieni laskutehtävä ja anna vastaus. Esim. 1+3, anna 4.